Valkovuokkojen kevät

Valkovuokon kauneus hivelee silmiä. Varsinkin pitkän talven jälkeen kukkien kauneus valloittaa. Aivan kotini lähellä kasvaa puron vieressä ja teiden varsilla paljon valkovuokkoja. Kevään mittaan oli helppo käydä kuvaamassa kuvasarja niiden kasvusta.

Tämä seuraava pieni valkovuokon verso ei kyllä muistuttanut yhtään hennon kaunista ja suloista valkovuokkoa. Pikemminkin siitä tulee mieleen jonkinlainen ötökkä. Onko tämä kasvimaailman tarina rumasta ankanpoikasesta? Kuvassa kohtaus tarinasta, kun valkovuokko suree rumaa ulkomuotoaan?

Lehtien keskellä näkyy suuri vaaleanvihreä kukan nuppu! Oliko tämä valkovuokon verso juuttunut maahan kiinni, vai kasvaako osassa varsista nuput näin suuriksi jo ennen kuin kasvi ehtii suoristua?

Kaksi kevään kasvajaa tervehtivät toisiaan. Tilaa oli vielä paljon, mutta kesään mennessä maa ei enää pilkota tiheän kasvimaton välistä, vaan naapurit kasvavat ihan vieretysten.

Lopulta nuput aukeavat ja valkovuokot ovat kauneimmillaan. Tällainen tiheä valkovuokkomatto kuvaa valkovuokkojen valtakuntaa parhaimmillaan.

Kauneuden jälkeen kukka kuihtuu. Jotain rujoa kauneutta tässä kuihtuvassa valkovuokossakin on. Tässä kuvassa hieman hämärä valaistus vielä entisestään korostaa hiipuvaa kauneutta. Edellisen kuvan parrasvaloissa loistanut kukka on joutunut väistymään syrjään ja tiputtaa pian terälehtensä. Jäljelle jää siemenpallo nuokkumaan varren päähän. Kypsyttelemään siemeniä, jotta valkovuokkoja riittää ihailtavaksi tulevinakin keväinä.

Pajunkissojen pauloissa

Nämä pienet valkoiset kissat ovat kiehtoneet minua lapsesta asti, eikä niiden tenho ole haihtunut vuosien myötä. Varmaan osaksi kiinnostus niitä kohtaan johtuu virpomisoksana käyttämisestä, mutta suloisen kauniita ne ovat ihan itsekseenkin. Alkukeväästä, kun pajunkissat ovat parhaimmillaan, on suuri osa muusta luonnosta vielä uinumassa talviuniaan, joten luulenpa, ettei kesäaikaan kukkiva paju saisi yhtä suurta huomiota osakseen. Osa pajunkissoista olivat kuoriutuneet tummasta kuorestaan jo tammikuussa, jolloin niitä saattoi kuvata lumisina.

Löysin pensaikosta tämän kauniin monihaaraisen oksan, jossa monta pajunkissaa on kuoriutumassa tummista kuoristaan. Myös vesipisaraisten valkeiden kissojen kuvaaminen ilahdutti, vaikka taivas olikin harmaa. Toisaalta harmaata vasten tyven hieno punainen sävy pääsee paremmin esille, kun sininen taivas ei ole varastamassa huomiota.

Pääsin kuvaamaan pensaikkoa myös sinistä taivasta vasten ja seuraava kuva on yksi suosikeistani. Siinä tarkennus on tarkoituksella ”pielessä”, jolloin yksityiskohdat ovat kadonneet, mutta muodot ja värit korostuvat kauniisti. Valokuvaamisessa kiehtoo juuri se, että samasta kohteesta voi ottaa loputtoman määrän erilaisia kuvia.

Tunnistitko edellisestä lähikuvasta pajunkissan? Alla on kuvassa sama ”kissa”, mutta kokonaisena. Tämä lienee vähemmän kuvattu välivaihe, kun valkoinen pehmeä karvapallo on muuttumassa keltaiseksi siitepölypötkyläksi.

Kuvasarjojen kuvaamiseen liittyy riski, ettei saakaan otettua kaikkia kuvia, joita on suunnitellut. Itseltäni jäi saamatta tästä kuvasarjasta lähikuvat pajunkissoista, jotka ovat siitepölystä keltaisia. Suurimmat syyt, miksi en näin ”helposta” kuvauskohteesta kuvia saanut, olivat sateinen keli ja kova tuuli, jolloin tarkkojen makrokuvien ottaminen oli ihan mahdotonta ulkona. Olisi varmaan pitänyt napata oksa mukaan ja ottaa kuvat sisällä, mutta noissa edellisissäkin kuvissa taivas kuvan taustana on niin kaunis, ettei sitä tunnelmaa helposti sisätiloissa tavoita. Viimeisenä kuvana keltaiset pajunkissat lähipuroni varrella.