Valkovuokon kauneus hivelee silmiä. Varsinkin pitkän talven
jälkeen kukkien kauneus valloittaa. Aivan kotini lähellä kasvaa puron vieressä
ja teiden varsilla paljon valkovuokkoja. Kevään mittaan oli helppo käydä
kuvaamassa kuvasarja niiden kasvusta.
Tämä seuraava pieni valkovuokon verso ei kyllä muistuttanut
yhtään hennon kaunista ja suloista valkovuokkoa. Pikemminkin siitä tulee
mieleen jonkinlainen ötökkä. Onko tämä kasvimaailman tarina rumasta ankanpoikasesta?
Kuvassa kohtaus tarinasta, kun valkovuokko suree rumaa ulkomuotoaan?
Lehtien keskellä näkyy suuri vaaleanvihreä kukan nuppu! Oliko
tämä valkovuokon verso juuttunut maahan kiinni, vai kasvaako osassa varsista
nuput näin suuriksi jo ennen kuin kasvi ehtii suoristua?
Kaksi kevään kasvajaa tervehtivät toisiaan. Tilaa oli vielä
paljon, mutta kesään mennessä maa ei enää pilkota tiheän kasvimaton välistä,
vaan naapurit kasvavat ihan vieretysten.
Lopulta nuput aukeavat ja valkovuokot ovat kauneimmillaan.
Tällainen tiheä valkovuokkomatto kuvaa valkovuokkojen valtakuntaa parhaimmillaan.
Kauneuden jälkeen kukka kuihtuu. Jotain rujoa kauneutta
tässä kuihtuvassa valkovuokossakin on. Tässä kuvassa hieman hämärä valaistus
vielä entisestään korostaa hiipuvaa kauneutta. Edellisen kuvan parrasvaloissa
loistanut kukka on joutunut väistymään syrjään ja tiputtaa pian terälehtensä.
Jäljelle jää siemenpallo nuokkumaan varren päähän. Kypsyttelemään siemeniä,
jotta valkovuokkoja riittää ihailtavaksi tulevinakin keväinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti