Kasvun ihme

Kasvimaailman kasvussa on loputtomasti mielenkiintoista kuvattavaa. Millainen on kasvin lehti ennen kuin se ehtii suoristua ja kasvattaa lehtensä lajityypilliseen muotoonsa? Varsin erilaisia ihasteltavia ja iljettäviä muotoja löysin kuvausretkilläni keväällä ja alkukesästä.

Ensimmäiseen kuvaan on vangittu se kevään vaalean vihreän sävy, joka mielestäni symbolisoi koko kevään energistä kasvua. Keväässä on vahva lupaus uudesta alusta, tavallaan anteeksianto edellisistä virheistä tai epäonnistumisista. Vaikka viime kesänä joku olisi syönyt lehdet reikäisiksi tai kasvu olisi jäänyt huonoksi kuivuuden takia, uudessa keväässä on uusi mahdollisuus. Lehden kaunis aaltoileva muoto sai minut valitsemaan juuri tämän herkän lehdenalun.

Nämä spiraalikierteiset ja kauniin väriset lupiinin alut veivät heti huomioni. Kuvasta ei tullut normimuotoista, mutta kokonaisuus näytti niin paljon paremmalta, kun kuvan reunoilla olevien lehtien osat sai leikattua kuvasta pois ja jäljelle jäi yksinkertainen, rytminen kokonaisuus.

Seuraavan kuvan otin maaliskuun alkupuolella, kun juuri mikään ei vielä kasvanut vihreänä. Olikin iloinen yllätys huomata maassa aivan pieniä kasvinalkuja, jotka uhmakkaasti tunkeutuivat viimesyksyisten lehtien lävitse. Vaikka kasvien pienet alut tuntuvat niin haurailta, niissä on valtava voima puskea itsensä vastaan tulevien esteiden läpi. Olisinpa päässyt kuvaamaan näitä makro-objektiivilla, jonka ostin vasta myöhemmin keväällä.

Mitä seuraavassa kuvassa on? Limaiset, vihreät avaruusolion aivot? Ei vaiskaan, sehän on puutarhan tuttu raparperi. Se vaan on vielä varsin ruttuinen!

Onnistuneen lähikuvan resepti

Miten saa otettua hienon lähikuvan? Mikä voi mennä pieleen? Mihin olen itse kiinnittänyt huomiota? Ajattelin jakaa tällä kertaa säästämiäni epäonnistuneita kuvia. Niistä näkyy selvästi, mikä ero on onnistuneella ja epäonnistuneella versiolla. Koska itselläni on vielä paljon opittavaa valokuvaamisesta, tietojani saa kommenteissa korjata, mikäli jotain teknisesti väärää tietoa tarjoan.

Makrokuvaajan vihollisia ovat kameran heilahtaminen tai tärinä ja tuuli. Välillä hyvän kuvan saaminen on silkka mahdottomuus. (Tästä tuulisuudesta olenkin maininnut useasti kevään aikana.) Pieni hento kasvi voi heilua pienissäkin tuulessa niin paljon, ettei pysy edes etsimessä. Pienikin heilahdus pilaa terävyyden, jos suljinaika ei ole todella lyhyt. Jos taas suljinaika on todella lyhyt, ei välttämättä saa niin suurta syvyysterävyyttä kuin haluaisi. Kameran vakauteen jalusta on ehdoton apuväline, enkä itse kuvaa makro-objektiivilla ollenkaan ilman jalustaa. Orvokkikuvissa alla näkyy selvästi ero tärähtäneet ja terävän kuvan välillä.

Automaattitarkennus on vaikea saada osumaan kohdalleen, jos kohde on pieni tai kapea, kuten ohuet oksat tai kukat heteet. Jalustan kanssa kuvatessa automaattitarkennuksen käyttö hankaloituu entisestään, joten olen kuvannut jo pidemmän aikaa käyttäen käsitarkennusta. Ainakin itselleni tarkentaminen kameran näytöltä (etsimen sijaan) on helpottanut huomattavasti onnistumaan tarkennuksessa. Seuraavassa kuvassa automaattitarkennus on mennyt ihan metsään - kirjaimellisesti. Toinen kuva on otettu ihan samasta kohtaa, ja kuva on onnistunut tarkennuksen suhteen eli osunut pisaroihin ja oksiin, kuten oli tarkoitus. Terävyys ei ole silti kohdallaan kummassakaan kuvassa.

Lähikuvia ottaessa kannattaa muistaa myös objektiivin lähin tarkennusetäisyys. Jos kamera on liian lähellä kohdetta, on tarkentaminen teknisesti mahdotonta. Makro-objektiivin hyviä puolia on juuri se, että kameran kanssa voi mennä lähelle kohdetta, kun lähin tarkennusetäisyys on aika lyhyt, omassa objektiivissani etulinssin voi laittaa kämmeneni mitan päähän kohteesta.

Auringonvalo saa kasvit näyttämään kauniimmilta – jos valoa on sopivasti. Liian kirkas valo saa varjot näyttämään liian kovilta, kuten vasemman puoleisessa orvokkikuvassa. Oikean puoleisessa vertailukuvassa orvokki on varjossa, jolloin tunnelma on jotenkin tasapaksu. Varjokuvassa on monta muutakin asiaa mennyt pieleen. Se, että tausta on auringonpaisteessa, tekee kuvasta vielä huonomman. Vaalea (ja puhki palanutkin) tausta kiinnittää turhaan huomion itseensä. Viimeisessä kuvassa valoa on kukassa sopivasti, eikä kovia varjoja synny kukkaan, koska valo tulee kuvaajan selän takaa. Mutta syvässä varjossa oleva tausta saa kuvan näyttämään siltä, että valo tulisi suorasta salamasta. Kaikkein ihanteellisinta olisi pehmeä sivuvalo. 

Kasvit hohtavat auringon valossa kylpiessä, mutta valokuvaa ottaessa on vaikea huomata, että joku pieni osa kuvassa on puhki palanut. Kuvia koneelta katsellessa huomaa sitten vasta jälkikäteen, että olisi pitänyt säätää valotusta enemmän. Kuvan histogrammin tarkastelu paikan päällä onneksi auttaa aika paljon, jotta voi säätää valotusta tummemmaksi ja ottaa uuden kuvan, jos ensimmäinen palaa puhki. Samoin histogrammista näkee, jos kuva on liian tumma ja valotusta on säädettävä vaaleammaksi.

Kuvaa ottaessa ei myöskään aina huomaa pieniä yksityiskohtia kuvan etualalla tai taustalla, jotka kuitenkin voivat häiritä pahastikin kuvan kokonaisuutta. Varsinkin, jos pääkohteen eteen on osunut jotain, vaikka lehti tai heinänkorsi, voi koko kuva olla pilalla. Siksi valmis kuva kannattaakin tarkistaa kamerasta, jotta voi ottaa uuden kuvan, jos jotain häiritsevää on kuvaan tullut mukaan. Esimerkkikuvassa kielonnuppujen edessä on lehti, jota en huomannut kuvaa ottaessa.

Lisäksi on paljon muitakin huomion arvoisia asioita, joita kannattaa ottaa huomioon, kuten rajaus ja sommittelu. Tämän postauksen asiat ovat sellaisia, joiden epäonnistumiseen ja onnistumiseen olen itse törmännyt kuvatessani. 

Alle vuoden järkkärillä kuvanneena olen oppinut paljon, mutta opittavaa on edelleen paljon. Se, että osaa olla tyytyväinen omiin onnistuneisiin kuviinsa - ottaen huomioon oman taitotasonsa ja kalustonsa - ylläpitää intoa kuvata ja oppia paremmaksi. Kyllin hyvään tyytyminen tepsii ainakin omaan mielentilaani paremmin kuin täydellisyyden tavoittelu, vaikka toiveissa olisikin osata tulevaisuudessa rutkasti enemmän.

Tuomen tuoksussa

Valkovuokkojen kuihduttua kamera suuntautui luontevasti toisiin kevään valkoisiin kaunokaisiin. Tuomen kukkien tuoksun olisin liittynyt näihin kuviin, jos se olisi ollut mahdollista. Ehkä vielä sen lintujen laulun ja auringon lämmön iholla, joista näillä kuvausreissuilla sain nauttia. Niissä hetkissä oli kevään ihanuudet nautittavana!

Tuomen aukeavan lehden kuvasin sattumalta keväällä valkovuokkoaikaan. Halusin kuvata kevään vaaleanvihreitä lehtiä, kevään suurta kasvunaikaa. Tuomessa olleet lehdet kiinnittivät huomioni, koska niissä lehtisuonet näkyvät kauniisti vastavalossa. Vasta myöhemmillä kuvausreissuilla hoksasin puun olevan tuomi.

Puun lehvästön seassa voi napsia kauniita kuvia - tai sitten sekavia oksasekamelskakuvia, joissa katse ei löydä sitä oleellista yksityiskohtaa, johon katseen pitäisi kiinnittyä. Hyvän kuvan saamiseen auttaa varmasti taustan sumentuminen, jolloin edessä olevat tärkeät oksat erottuvat muista oksista. Oleellinen oksa tai yksityiskohta on myös tärkeää rajata näkymään kokonaisena kuvassa.

Valon ja varjon leikki puun lehdissä luo vahvan tunnelman lämpimästä, aurinkoisesta ja huolettomasta kesäpäivästä. Valokuvaamiseen tummat varjot ja vaalea, kirkas taivas tuovat omat haasteensa. Taivaan vaaleat kohdat palavat helposti puhki, ja varjossa olevat yksityiskohdat eivät nouse kunnolla esiin kuvassa.

Seuraavassa kuvassa kukan terälehdet ovat auenneet, mutta heteet ovat vielä supussa kukan keskellä. Tämä kukkaterttu oli mielestäni muutenkin kauniin muotoinen. Mieleisen kuvan ottaminen oli vaan todella haasteellista tuulen takia. Enkä siinä kunnolla onnistunutkaan. Yleensä otan joka kohteesta useamman kuvan, jotta joku kuvista olisi varmasti onnistunut. Tässä valitsemassani versiossa tausta on liian tumma. Otinkin tämän kuvan jälkeen useita kuvia, joissa tausta on vaaleampi, kauniin vihreä, mutta niistä miltei kaikki olivat tuulen takia tärähtäneitä tai väärin tarkentuneita. Yksi onnistui noissa asioissa, mutta siinä syvyysterävyysalue on niin kapea, ettei kukkatertuista saa kokonaiskuvaa, jota kuvassa tavoittelin.

Valokuvaajana kehittyminen vaatii omien kuvien kriittistä tarkastelua ja pohdintoja, miten olisi kuvista saanut vielä parempia. Tähän kuvaan olisin halunnut suurempaa syvyysterävyyttä, jotta kukan kaikki kauniit yksityiskohdat olisivat piirtyneet terävinä. Tyynellä ilmalla olisinkin valinnut kameran asetukset toisin. Virheet ja puutteet opettavat, mutta jos jää tuijottamaan vain puutteita, hiipuu helposti kuvaamisen ja oppimisen ilo.

Viimeisessä kuvassa heteetkin ovat valmiita houkuttelemaan pörriäisiä luokseen. Valkoiset kukat erottuvat kauniisti sinistä taivasta vasten. Ja sellaisena haluan tuomen kukkien kuvausreissut muistaa.